Italianseisoja (bracco italiano) lyhyesti   Takaisin  pääsivulle

Tausta ja historia

Italianseisojaa (bracco italiano) on italiassa jalostettu vuosisatoja tiukasti määritellyin ehdoin määrätynlaiseen lintujenmetsästyslajiin. Sen ulkomuoto, luonne ja käytös ovat palvelleet vain tätä tarkoitusta. Rotua suosivat kuninkaalliset ja aateliset, jotka loivat omat, alemmilta säädyiltä kielletyt linjansa.

1700-luvulla italianseisojan saavutukset ja loisto olivat ylimmillään. Tämä lumoava rotu on hämmästyttänyt metsästyksellään, erityisellä kumppanuudellaan sekä vertaansa vailla olevalla kauneudellaan. Sen tunnusmerkkejä ovat aristokraattinen ryhti, väsymätön fysiikka ja hienostunut itsevarmuus. Suurenmoinen metsästäjä, vakaa ja lempeä, rauhallinen ja kuuliainen.

Kaikkia näitä ominaisuuksia Brunetto Latini, Dante Alighierin opettaja, kiitteli tässä rodussa vuonna 1260 ja myöhemmin Dante itse viitasi niihin teoksessa ”Convivio”1300-luvun alkupuolella.

Maalaisaateli italiassa siirtyi 1800-luvulla kaupunkilinnoihinsa ja mielenkiinto metsästykseen hiipui. Rodun kasvatusta jatkoivat metsästäjät maaseudulla. Rotu muuntui vähitellen raskaaksi, paksunahkaiseksi ja hitaaksi.

1900-luvun alussa herättiin palauttamaan rodun muinaista loistoa. 1930-1940-luvuilla Italianseisojalle luotiin virallinen työskentelymalli ja yksityiskohtainen rotumääritelmä. Vuonna 1948 Italiaan perustettiin Società Amatori Bracco Italiano, S.A.B.I.

Ulkomuoto

Runko on tiivis, rintakehä suuri ja pyöreähkö, rungon linjat selkeät. Raajat ovat vantterat ja suorat, tassut vahvat ja melko suuret, enemmän pyöreät kuin litteät, varpaat tiiviit. Kaiken kaikkiaan italianseisojan tulee näyttää erittäin voimakkaalta koiralta, mutta ei raskaalta, huolimatta vahvoista luista ja selkeästi havaittavista vastakkaisista ääriviivoista. Suositus on kuiva, jäntevä yksilö, ei suuria kaulapusseja, koira, joka on tehty vauhdikkaseen hakuun nopeassa ravissa.

Työskentelyn ominaispiirteitä

Tärkein ominaisuus, joka erottaa italianseisojan muista Euroopan seisojista, on sen askellaji metsästysmaastossa. Askellajin on oltava joko nopeaa tai rauhallista ravia. Haku voi tilanteesta riippuen olla osittain myös laukkaa. Italianseisojan ravi on kaunista. Koira kantaa kaulaansa pystyssä ja melkein kohtisuoraan selkälinjaan; siten pää on aina korkealla ja hieman alaspäin kallistunut. Ravin on oltava nopeaa, jotta maasto tulee tutkituksi nopeasti ja laajat tai kapeat alueet peittävästi, maaston muotojen mukaan. Italianseisoja hakee erittäin uutterasti eikä jätä otollisia paikkoja hakematta etenkin, jos maasto on epätasaista ja osittain pusikkoista.

Haku ei ole säännöllistä kuviota kuten englantilaisilla roduilla muuten kuin laajoilla ja avoimilla kentillä, joilla haku hajaantuu lyhyempiin pyrähdyksiin riippuen tuulesta ja riistalle otollisten maastokohtien tutkimisesta. Joskus koira tutkii etäämpää tuulen tuodessa hajuja, mutta se palaa metsästäjän luokse, jos riistaa ei löydy.

Italianseisojan saadessa vainun se hidastaa askeliaan, usein jopa käyntiin, pitäen päätään korkealla, tuuleen päin, seuraten vainua rodulle tyypilliseen tapaan. Kun koira on havainnut riistan läheisyyden hajun voimistuessa, se hidastaa taas vauhtia ottaen vain muutamia askelia ja sitten päättäväisesti naulitsee riistan, mutta ei jäykisty. Todellinen italiansesoja ei koskaan tee voimakasta äkkipysähdystä jäykin lihaksin kuten pointteri, vaan liukuu paikoilleen.

Metsästyskumppani

Italiansesoja on uuttera työntekijä, uneksija, sillä on suloinen luonne, se antaa ja haluaa paljon hellyyttä. Se on itsenäinen, mutta se myös antautuu isännälleen täydellisesti opittuaan luottamaan isäntäänsä. Jotkut yksilöt voivat olla myös mustasukkaisia isännästään eikä ihan vähän. Italianseisojaa tulee pentuna totuttaa erilaisiin ympäristöihin, muuten sille voi olla vaikeaa tottua outoihin, hälyisiin paikkoihin. Jos koiraharrastuksen päätarkoitus on juoksuttaa koiraa näyttelyissä, italianseisoja on väärä valinta.

Italianseisoja on intohimoinen metsästäjä. Se työskentelee innoissaan (seisoo, noutaa jne) kuinka paljon tahansa tyydyttääkseen isäntäänsä. Mikä tahansa metsästyksen laji sopii sille (vaikkakin se on jalostettu erityisesti lintujen metsästykseen) vedessä, metsässä, vuorilla tai tasangoilla pienriistasta saksanhirviin ja villisikoihin.

Italianseisojaa ei tarvitse opettaa metsästämään, sillä rodulla on perimässään satojen vuosien kokemus. Italianseisoja on kuuliainen luonteeltaan, niinpä metsästäjän ei tarvitse tehdä muuta kuin viedä se metsälle ja antaa sen työskennellä. Nenä on koiralla eikä isännällä. Metsällä koira ei saa koskaan jättää isäntäänsä, vaan sen on aina palattava tarkistettuaan riistalle otolliset paikat.

Jalostus

Italialainen koulukunta on aina pitänyt selviönä, että jalostuksessa kauneuden ja toimivuuden on on yhdistyttävä.

Historia ja kokemus ovat opettaneet, että mitä enemmän rotua käytetään siihen tarkoitukseen, johon se on jalostettu, sitä tasokkaampana pysyvät sekä laatu että terveys.

Kun valinta suosii tiettyä ominaisuutta ennen muita, kasvatus ei ole enää laadukasta. Pyrkimys täydelliseen kauneuteen taipuu tuottamaan muoto-opillisesti ylityypillisä yksilöitä: menetetään terveys ja toimivuus. Jos tähdätään vain taitavuuteen ottamatta huomioon muodon kauneutta tai tähdätään vain vauhtiin, rodun tyyli on mentetty ja vähitellen myös käyttäytymisen ja ulkomuodon erityispiirteet.

Kaikki italianseisojan käyttäytyminen tulee aivoista ja psyykestä: nopea ravi, tapa vainuta riistaa ja lopulta pysähdys tai liukuva pysähdys.

Muodollinen kauneus ja oikea rakenne parantavat tyylikyyden ja voiman vaikutelmaa, mutta aivan varmasti eivät edistä suoriutumista kentällä työskentelystä.

Kaunis italianseisoja ilman intohimoa on kuin auto ilman moottoria.

Lähteet:Paul Bergamin. S.A.B.I 1994, Francesco Balducci luentolyhenne Toscana 2014, Dr Giuseppe Manfroni luentolyhenne Toscana 2014.

Koonnut: Marjaana Lietoila.                    Takaisin  pääsivulle